Pidän itseäni entisenä Jehovan todistajana, vaikka minua
ei olekaan erotettu enkä ole itse eronnut. Olen siis vain jättäytynyt pois
kaikesta toiminnasta jo joitain vuosia sitten, eikä minulla tänä päivänä ole
käytännössä lainkaan yhteyksiä järjestöön, muutamat ihmissuhteet poislukien.
En ole kokenut tarpeelliseksi virallistaa eroani todistajista
kahdesta syystä. Ensinnäkään en halua antaa järjestölle valtaa määritellä tapaa,
jolla voin jättäytyä uskonnosta pois. En käy kokouksissa, kentällä tai usko
heidän asiaansa, eikä itselleni rakentama uusi sosiaalinen verkosto tunne minua
Jehovan todistajana – joten omasta näkökulmastani en enää ole Jehovan todistaja, eikä
siihen vaikuta se, onko tuo asia luettu ääneen Valtakunnansalin lavalta vai ei.
Myöskään Väestörekisterin tietojen mukaan en kuulu tuohon uskontoon. En koe joutuvani
elämään kaksoiselämää, ja arjessa saan olla täysin oma itseni. Olen siitä
onnekas.
Toisekseen haluan pitää perheenjäseneni elämässäni.
Ystävien suhteen olen joutunut hyväksymään sen, etteivät he juurikaan ole
elämässäni nykyään. Vaikka se tietenkin harmittaa, koen että sen asian kanssa
pystyn elämään. Perhe on kuitenkin eri asia, siitä en suostu luopumaan järjestön
takia. En anna sille valtaa siihen, niin kauan kuin asia on minusta kiinni.
Joskus elämässäni voi eteen tulla tilanteita, jotka
johtavat erottamiseeni – ja silloin toki tilanne voi muuttua. Elän nyt melko
vapaasti omaa elämääni, en vain pidä meteliä asioista, joista kenties kokisin
seuraamuksia (kuten esimerkiksi tämä blogi). On kuitenkin hyvin mahdollista, että jonakin päivänä minulle
ilmoitetaan olevani erotettu järjestöstä. Ja sekin on vain hyväksyttävä ja
toivon, että jollain ihmeen kaupalla pysyisimme perheeni kanssa perheenä
silloinkin.
Miten kupla puhkesi?
Aiemmin olin ”harras” Jehovan todistaja. Uskoin ja elin
kuten piti. Ajattelin, että todistajuus on ainoa oikea elämäntapa, ja ajatus
muunlaisesta tuntui käsittämättömältä. Pidin itseäni kovin onnekkaana koska
olin ”totuudessa”.
Oli asioita, joita en ymmärtänyt – mutta yritin järkeillä
ne itselleni helpommin hyväksyttäviksi. Kävin kaikissa kokouksissa ja ravasin kentällä.
Jossain kohti kokoukset alkoivat kuitenkin tuntumaan turhauttavilta ja raskailta. En osaa sanoa miksi, tähän ei ollut mitään konkreettista syytä. Siksi niitä alkoikin
jäämään väliin. Ensin yksi, sitten toinen, kohta suurin osa, lopulta jokainen. Jonkin ajan kuluttua yritin aktivoitua uudestaan, aloin taas käydä kokouksissa ja kentällä. Yritin
tosissani, mutta se ei vaan tuntunut hyvältä eikä luontevalta, päinvastoin. Muistan
viimeiseksi jääneen kenttäreissun, muistan miettineeni silloin, että toivottavasti en enää
ikinä joudu tekemään tätä. Kokouksetkin alkoivat taas jäämään pikkuhiljaa, niissä puhutut asiat nostattivat yhä useammin kulmakarvojani ja huomasin usein etten voinut olla samaa mieltä puhujan kanssa. Ystävät olivat yhä rakkaita, mutta heidän kanssa keskustellessa olin usein tilanteessa, jossa olisin ollut eri mieltä asiasta - eikä sitä tietenkään voinut ääneen sanoa.
Pidin
kuitenkin itseäni yhä todistajana, ja yritin elää sen mukaan. En oikeastaan tässä
kohtaa vielä kyseenalaistanut oppikysymyksiä tai koko Jehovan todistajuutta. On
melko vaikeaa selittää tuonhetkistä maailmankatsomustani – olin jonkinlaisessa
välitilassa.
Kaikki tämä kuitenkin vaikutti minuun, ja huomasin pohtivani Jehovan todistajuuttani usein. Muistan hetken, kun annoin itselleni luvan pohtia asioita
kaikilta näkökulmilta - myös siltä vastakkaiselta. Ja niin, että tutustuisin
aineistoon ilman todistajalaseja, ilman että keksisin kaikelle selityksen
tai järkeilyn; ottaisin asiat kuten ne ovat.
Yllätyin, miten paljon esimerkiksi Youtube-sivusto piti
sisällään järjestöä käsittelevää kriittistä aineistoa. Siis ihan järkevää, perusteltua aineistoa - ei ainoastaan "katkeroituneiden luopioiden raivoa". Katsoin monta päivää
putkeen mm. John Cedars kanavan videoita, joissa entinen Jehovan todistaja Lloyd
Evans käy läpi omaa heräämistään ja todistajien opetuksia. Ne pari
viikkoa olivat käsittämättömiä. Palaset vaan loksahtelivat kohdilleen ja koin tajunnanräjäyttäviä
ahaa-elämyksiä. Ensimmäistä kertaa olin uskaltautunut kriittisesti
tarkastelemaan todistajien opetuksia, ja antanut itselleni luvan tulla mihin
tahansa johtopäätökseen johon tutkimani asiat minut johtaisivat. Tästä silmien
avautumisesta ei enää vain ollut paluuta. Tiesin että en voisi enkä haluaisi
enää esittää uskovani johonkin, johon en todellisuudessa enää pitkään aikaan ollut
oikeasti uskonut, ja päässäni kohdilleen loksahdelleet palaset eivät enää
pystyisi irtaantumaan toisistaan niin, että voisin palata Jehovan todistajaksi. Sen
jälkeen en ole käynyt yhdessäkään kokouksessa tai konventissa, kentästä puhumattakaan.
Se, mikä
muiden todistajien ja kenties perheenikin on vaikeaa ymmärtää on, että olen
onnellisempi nyt – en kaipaa kokouksia tai niiden tarjoamaa hengellistä antia. Edelleen toisinaan saan viestejä, joissa toivotaan että jossain kohti jaksaisin taas alkaa käymään kokouksissa. Arvostan näiden ystävien huolenpitoa, ja tuntuu mukavalta olla heidän ajatuksissaan. On vaan kovin vaikeaa yrittää mahdollisimman neutraalisti selittää, että kyse ei ole jaksamisesta - jaksan oikein hyvin. En vain halua.
Olen monella tapaa päässyt helpolla tässä asiassa. Olin
sellaisessa elämäntilanteessa havahtumiseni aikoihin, että sain rauhassa
miettiä asioita ja elämäni tulevaa suuntaa. En ole kokenut suurta ahdistusta
tähän liittyen, koska olen voinut rakentaa omaa elämääni suhteellisen vapaasti.
On asioita, jotka koen hyvinkin turhauttavina, mutta yritän hyväksyä asiat joihin en
pysty vaikuttamaan.
Koen olevani melko tasapainossa asian kanssa. Alku oli
toki melkoista mielen myllerystä, kun kaikki asiat, arvot ja tunteet oli
käytävä läpi. Mutta kaikki on nyt melko hyvin tasaantunut ja pystyn hyväksymään kokemukseni osana elämääni. Kuten aiemmin mainitsin, tilanteet voivat muuttua
dramaattisestikin, mutta yritän olla murehtimatta sitä liikaa nyt.
Toivoisin voivani tehdä niin entisten kuin nykyisten
todistajien auttamiseksi mahdollisimman paljon. Siksi pidän tätä blogia, johon
toivottavasti pystyn käyttämään enemmän aikaa tulevaisuudessa. Olen myös
mielelläni käytettävissä vertaistukena kelle tahansa asian kanssa kipuilevalle.
Hetki, jona tajuat että kaikki mitä elämäsi on ollut, tulee muuttumaan tavalla
tai toisella, ei ole helppo. Jos siis joku tämän lukeva kaipaa kuuntelevaa
korvaa tai apua uuden polun alussa, minuun voi hyvin olla yhteydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti